Päivärytmi Intiassa

26.2.2025

Arkeni on nyt hyvin toisenlaista kuin Suomessa. Etäisyys tekee hyvää.

Aamulla herään ilman herätyskelloa 5.45. Joka toinen päivä lähden lenkille, ennen kuin aurinko alkaa porottamaan siniseltä taivaalta. Ihmettelen, miten jossakin voi aina olla sininen taivas! Juoksen 6km. Joka toinen päivä joogaan kattoterassilla. 

Lenkin jälkeen otan suihkun. Teen aamupalan. Tietenkin puuroa, banaania, pähkinöitä, viinirypäleitä, pieni kuppi kahvia ja chapatia tai leipää. Toisinaan menen Auroville bakeryyn juomaan kahvin ja syömään masala dosan.

Aamiaisen jälkeen hyppään pyörän selkään ja yritän sulautua intialaiseen liikenteeseen. Auroville Dog Shelteriin on matkaa 5km ja se taittuu 25 minuutissa. Ellei matkalla satu jotakin, kuten esimerkiksi, että tiellä makaa kuollut lehmä tai annan elävälle lehmälle aamiaiseksi banaanin- ja kurkun kuoria. 

Ah, unohdin mainita, että Mama-koiran ja hänen pentujensa tervehtiminen ja aamiaisen tarjoaminen on aina ennen Shelteriin lähtöä.

Saavun Shelteriin klo 8.30-8.45. Ja voi sitä koirien riemua! Äänimaisema on mahtava! Jokainen haluaa palansa tästä riemusta. Kuka pennuista pääsee ensin tarhan ulkopuolelle? Kuka pääsee syliin? Kuka saa ottaa ja antaa ensimmäisen pusun? Tämä riemu on niin valtavaa, että meinaan pakahtua!

Aamutoimet pitävät sisällään valtavan määrän myös kakkaa ja pissaa, haukuntaa, ulvontaa ja hätiköintiä. Kun nämä hommat on hoidettu, alkaa sylittely. Ruoka on tärkeää, ja sitä tämä paikka tarjoaa riittävästi. Kaikki ovat vailla syliä. Istahdat johonkin, ja kohta sulla on neljä päätä kainalossa. He vaan ovat siinä, painautuneena sua vastaten. Voi sitä molemminpuolista onnea! Tämä on joogaa ja mindfulnessia parhaimmillaan. Aika pysähtyy, ollaan tässä ja kaikki on hyvin.

Päivä Shelterissä osaltani päättyy kello 12. Pyöräily kotiin ja suihku. Lounas, joko kotona tai ruokalassa tai kahvilassa. Ja kohta kello on jo 16. Kerran viikossa käyn uimassa tai vesijuoksemassa läheisen hostellin uima-altaalla.

Pimeä tulee noin kello 18.45. Tätä ennen saatan käydä pyöräilemässä tai kävelemässä. Istua hetken kahvilassa juomassa Badam milkkiä (mantelijuoma), mutta pimeän tultua päiväni on täysi. Olen valmis siirtymään omaan tilaani kirjan tai kirjoittamisen pariin. Okei, joskus katson Netflixiä. Nukahdan kello 21.30. Onnellisena.

Ja aamulla taas kaikkia alkaa alusta. Viikonlopun pidän vapaana eli en mene Shelteriin vaan teen jotakin muuta.

Pyörällä pääsee

22.1.2025 Auroville/India

Vuokrasin eilen pyörän. 

Täytyy sanoa, että pyörällä pääsee hyppäämään intialaiseen elämänvirtaan. Sinne vaan sekaan!

Vuokraamani pyörä ei ole kuvan pyörä. Nappasin pyörästä kuvan, kun se näytti niin sympaattiselta ja toi mieleen ajat jolloin useimmat kulkivat juurikin tämän näköisillä pyörillä Intiassa. Vuokraamani pyörä on uudempi, ei niin sympaattisen näköinen kuin tämä. Se on vaihteeton, käsijarruilla toimiva, normaali pyörä, tavallinen pyörä. Pyörä kulkee minun voimastani; ei liian hitaasti, ei turhan kovaa. En pidä (lue: minä pelkään) kovaa vauhtia. Olen kylläkin pari kertaa hypännyt toisen skootterin kyytiin, intialaisen Ganeshan, Saksassa syntyneen Ellin ja nepalilaisen ravintolassa työskentelevän nuoren miehen. He olivat rauhallisia kuskeja. En siis hyppää kenen tahansa kyytiin, vaikka kyytejä kyllä piisaisi. Kävelijän katsotaan tarvitsevan kyytiä, kuka nyt vapaaehtoisesti kävelee, kun voi kulkea moottorillakin.

Täällä bike on motorbike tai scooter. Siihen vaan istutaan selkään ja sitten se vie minne haluat. Useimmat kulkevat mopolla. Tiet kuhisevat moottoriajoneuvoja. Voit kuvitella, tai ehkä olet nähnytkin videoita Intian liikenteestä. Meteli ja saaste on valtava.

Vuonna 1995-1996 olimme edellisen kerran Aurovillessä. Siitä on siis 30 vuotta! Nyt kuoppaiset hiekkatiet ovat asvaltoituja, mutta edelleenkin kapeita. Busseja, riksoja, polkupyöriä (vähemmän), mopoja, moottoripyöriä, skoottereita, kävelijöitä (vähemmän), elämä tapahtuu kadulla. Aurovillen kyläteillä pärjäisi edelleenkin itsepoljetuilla pyörillä. Ihmiset saisivat myös liikuntaa, meteliä olisi vähemmän ja meno olisi hitaampaa.

Pyörän päällä tuntuu, että on osa ympärillä olevaa, arkista elämää, tapahtumista. Tuntee olevansa osa jotakin toisenlaista menoa kuin suomalainen oravanpyörä. Koin suurta vapautta tänä aamuna pyöräillessäni. Tässä sitä mennään toimittamaan asioita kuten muutkin! Se ajatus sai minut hymyilemään tyytyväisyydestä. Palatessani Auroville Dog Shelteristä kotiin, pysähdyin kookoskojulle tien varteen. Olen siis asettunut, kun kutsun paikkaa kodiksi! En ole ollut täällä kuin vajaa viikon, mutta taidan olla palannut kotiin.

Oleilua Kreikassa

22.12.2024

Tämä on kysymys, jonka kuulen usein. Vastaan: "Oleilen, elelen."

Olemme niin tottuneita siihen, että ihminen määrittyy sen mukaan mitä hän tekee. Mitä minä siis olen, jos oleilen ja elelen? Olenko enää mitään mitä olin? Olin psykoterapeutti, esitystaiteilija, pedagogi, kouluttaja, työnohjaaja. Enkö enää ole, jos en tee mitään? Ennen kaikkea olenko itselleni mitään? Mitä muuta olen kuin se mitä teen työkseni? Miten määrityn itselleni?

Minua on aina kiehtonut joutilaisuus, päämäärätön ajelehtiminen (derivee), mietiskely, tyhjyys. Tuntuu, että tärkeintä on juuri se, että en ole kiinnittynyt määritelmään itsestäni vain tekijänä. Muuten tästä oleilusta tulisi ahdistavaa.

Voidaanhan sitä pitää hulluutena, että olen opiskellut ja tehnyt työtä jota rakastan, ja nyt luovun kaikesta. Olen saavuttanut päämääriä, joita olen tavoitellut. Nyt en tavoittele mitään. Osaanko vain olla ja elää sitä mitä minulla on?

Olen puhunut paljon ympärilläni oleville ihmisille olemisen tärkeydestä. Nyt saan elää tuota olemista. Meneekö elämä hukkaan, jos vain olen? Elämäni olisi joskus mennyt hukkaan, jos ei olisi ollut päämääriä silloin, kun niitä tarvitsin. Menin kohti olemista tutkien ja ja kokien. Opettelen edelleen olemista.

Minulle myös ryhmäpsykoterapia perustuu pitkälti olemiseen. Kuinka olen tässä ja nyt? Mitä se tarkoittaa? Kuinka mieli voi olla vapaa ja voin asettua olemaan? Asettua olemaan itseni ja toisten kanssa: tarkastelemaan ja luomaan suhdetta itseeni (tämä luominen ei pääty koskaan) ja toiseen. Kuinka asettua tietoisesti kokemaan? Olemaan aktiivisesti läsnä; uteliaana. Uneksua, liikkua ajassa eteen- ja taaksepäin, kuvitella - ilman, että arvotan onko tämä tärkeää.

Asetun ulkopuolelle. Otan etäisyyttä, jotta näkisin tarkemmin. Tämä on tapani liittyä. Koen yhteyttä olemisen kautta. Enää ei ole tunnetta siitä, että jäisin ulkopuolelle vaan juuri täältä käsin olen siellä, sisällä ja lähellä, omassa mielessäni.

Hermosto lepää ja on samaan aikaan valppaana. Saatan katsella pitkiä aikoja aaltoja, puun heilumista tuulessa. Kuunnella merta. Tunnustella kehoni liikkeitä ja tuntemuksia. Nyt on aikaa.

Täytän muutaman viikon päästä 54 vuotta. Elämää on enemmän takana kuin edessä. Mikä on tässä kohdassa elämää tärkeää? Oleilu. Pysähtyminen. Etäisyyden säätely. Oleminen siellä missä on jotakin uutta koettavaa. 

Konkreettisella paikalla on merkitystä olemiselle. Haluan olla ja elää ulkona. Liikkua paikasta toiseen, kun siltä tuntuu. Kuulua ei mihinkään ja kaikkialle. Rikkoa kaikki rutiinit ja luoda uusia.

Kaikkea työtä en ole lopettanut. Ja tunnen, että tästä olemisesta kumpuaa jotakin mikä myös kutsuu minua tekemään. Sitten joskus.

Reissussa rähjääntyy

Matka pakulla (Pösö Boxer 2001) alkoi 1.11.2024 Helsingistä kohti Kreikkaa. Työt jäivät osittain Suomeen.

Miksi ihmeessä jättää talvehtiva Suomi ja työ, jota rakastan, ihmiset, joita kaipaan? Yksinkertainen vastaus tähän on, että yhteen elämään voi mahtua monenlaisia vaiheita, jotka tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän. Se, mitä on luotu vuosia ja vuosia, kovalla työllä, alkaa tuntumaan hitaasti, mutta varmasti itsensä toistolta ja ajoittain jopa liiankin turvalliselta. Tässä kohdassa elämääni olen minä. Elämää on enemmän takana kuin edessä.

Turvan tunne ja pelko ovatkin teemoja, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Mitä kapeammaksi ja ennakoitavammaksi elämä muuttuu, sitä helpommin voin suistua raiteiltani pienemmästäkin muutoksista ja vastoinkäymisestä. Alan kuvitella, että elämäni olisi hallinnassa.  Toisaalta, jotta tasapaino säilyisi, on osattava kuvitella, että minä hallitsen tämän, silloinkin, kun se ei ole hallittavissa. Reissussa, jossa olen alkeellisissa oloissa, ja eteen tulevien tapahtumien heiteltävänä, joudun sietämään lähinnä itseäni avuttomana ja jokseenkin turvattomana. Ajattelen, että se on hyväksi minulle; konkreettisesti joutua tilanteisiin, jotka tuntuvat mahdottomilta, pelottavat ja heilauttavat turvallisuuden tunnetta. Ja voi, että sitä tunnetta, kun tästäkin selvisin!

En aio postailla ihania kuvia, mahtavia maisemia, vaan enemmänkin tutkailla kuvien kautta niitä tapahtumia, joiden äärelle nomadielämä minua kuljettaa.