Reissussa rähjääntyy

Niin se vaan on, että reissussa rähjääntyy. Joskus tekee hyvää rähjääntyä. Antaa kaiken olla enmmän ja vähemmän vinksallaan.

Matka pakulla (Pösö Boxer 2001) alkoi 1.11.2024 Helsingistä kohti Kreikkaa. Työt jäivät osittain Suomeen.

Miksi ihmeessä jättää talvehtiva Suomi ja työ, jota rakastan, ihmiset, joita kaipaan? Yksinkertainen vastaus tähän on se, että yhteen elämään voi mahtua monenlaisia vaiheita, jotka tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän. Se, mitä on luotu vuosia ja vuosia, kovalla työllä, alkaa tuntumaan itsensä toistolta ja ajoittain jopa liiankin turvalliselta. Tässä kohdassa elämääni olen minä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä.

Turvan tunne ja pelko ovatkin teemoja, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Mitä kapeammaksi ja ennakoitavammaksi elämä muuttuu, sitä helpommin voin suistua raiteiltani pienemmästäkin muutoksista ja vastoinkäymisestä. Alan kuvittelella, että elämäni olisi hallinnassa ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan. Ja toisaalta, jotta tasapaino säilyisi, on osattava kuvitella, että minä hallitsen tämän, silloinkin, kun se ei ole hallittavissa. Reissussa, jossa olen alkeellisissa oloissa ja eteen tulevien tapahtumien heiteltävänä, joudun sietämään lähinnä itseäni avuttomana ja jokseenkin turvattomana. Ajattelen, että se on hyväksi minulle; konkreettisesti joutua tilanteisiin, jotka tuntuvat mahdottomilta, pelottavat ja heilauttavat turvallisuuden tunnetta. Ja voi, että sitä tunnetta, kun tästäkin selvisin!

En aio postailla ihania kuvia, mahtavia maisemia, vaan enemmänkin tutkailla kuvien kautta niitä tapahtumia, joiden äärelle nomadielämä minua kuljettaa.